Hilla Rautio ei pyydä anteeksi

About this book

Kaksitoistavuotias Hilla Rautio myi kesällä kaivosmuseon ovella kaksikymmentäkolme 'aitoa hopeamalmikiveä', jotka olivat parkkipaikan soraa ja äidin kynsilakkaa. Nyt sovittelusopimus lähettää hänet syyslomaksi töihin sadan kahdenkymmenen metrin syvyyteen, Hopeasalmen kaivosmuseon Taso 120:lle, ja velvoittaa hänet kirjoittamaan joka päivä kirjeen sovittelijalle sekä anteeksipyynnön jokaiselle ostajalle. Hilla aikoo kirjoittaa kirjeet niin, ettei yhdessäkään pyydetä anteeksi. Maanantaina hän soittaa museon kuuluisaa pronssikelloa ja sanoo sen kuulostavan maalatulta kattilalta. Kukaan ei usko huijaria. Keskiviikkoaamuna kello on poissa, eikä kamera näytä kenenkään vieneen mitään ylös. Museonjohtaja tietää heti, kuka on syyllinen. Hillalla on perjantaihin asti aikaa todistaa toisin — ja aseenaan vain huono maine, hiljainen poika, joka kirjoittaa kaiken vihkoon, ja vanha mies, joka muistaa, miltä oikea kello kuulostaa.